And the winner is...


Sain Siskotuulta kunniamaininnan. Elämäni ensimmäisen. Näin ollen olo tuntuu lähes Oscar-voittajalta.

Niinpä haluaisinkin kiittää rakasta äitiäni, edesmennyttä isääni (luo silmät ylös ja vilkuttaa kohti kattoa kaukaisuuteen), kahta kaistapäistä isoveljeäni, Jarsua 30 vuotta
(jos ei niitä mökötyskatkoja oteta huomioon) kestäneestä ystävyydestä, Pikku Myytä varsin hauskoista juodaan-tequilaa-suoraan-baaritiskin päältä-illoista, Pipaa ja Mollaa siitä että alunperin opin juomaan vinettoa ja polttamaan tupakkaa (eli ilman teitä olisin todennäköisesti huomattavasti tervehenkisempi ihminen) sekä lukuisia muita ystäviä, sukulaisia ja seksikumppaneita... ei kun siis... Noh, kaikista suurin kiitos kuuluu tietenkin Basistille (viittaa kädellään katsomon eturiviin ja lähettää viehkeän lentosuukon), joka on minun henkinen kallioni (ei se pubeja täynnä oleva alue stadissa) ja jonka seuraa kaipaan suunnattomasti muualla ollessani. Ilman sinua ja rakkauttasi en olisi mitään (kyynelehtii suloisesti). Kiitos!

For he´s a jolly good pillow...

Takana kolme iltavuoroa ja vielä huominen pitäisi sinnitellä. Perjantaina vapaapäivä ja pääsen taas hierontaan, aah!

Tänään töissä oli joku supermyyntitykkifysioterapeutti, jolle oli saanut aiemmin varata ajan ja se esitteli sitten kaikenlaisia apuvälineitä selän kunnon ylläpitoon ja selkävaivojen ennaltaehkäisemiseksi. Oli jos minkänäköistä vehjettä sähkötuolista alkaen. En sitten ottanut sitä. Olisin voinut ottaa, jos se ei olisi maksanut lähes viittäsataa...

Lipsahdin aikomuksestani olla ostamatta mitään ja ostin sitten tyynyn. Vesityynyn. Sekin oli kyllä kallis, mutta koska olen jo monta vuotta pähkäillyt niskaystävällisen tyynyn ostoa, niin ajattelin vihdoin ilahduttaa kroonisen jäykkiä niskojani (sekä myyjää). Nyt tyyny köllöttää paketissa olohuoneen lattialla. Odottelen Veljeni Leijonamieltä saapuvaksi töistä, kun se lupasi auttaa tyynyn täytössä.

Informoin muutaman päivän päästä, kuinka niska jaksaa.

Keskusteltiin muuten taannoin kavereiden kanssa lapsien nimeämisestä. Että kun joillakin on lähestulkoon pakkomielle antaa lapselleen mahdollisimman erikoinen nimi. No kai se niin on, että nomen est omen. Mutta kohtuus kaikessa ei ehkä olisi pahitteeksi tässäkään asiassa...

Joka tapauksessa, nauratti viikonloppuna paikallisessa pizzeriassa, kun sellainen itsestään paljon huolta pitävä äiti (siis ainakin se näytti sellaiselta tällaisen homssun mielestä) kehotti jälkikasvuaan ottamaan salaattia ja kutsui lapsiaan Albertiksi ja Elisabet(h)iksi.Kovin rojalistiset nimet lapsosilla, eikä siinä mitään. Kuninkaallinen loisto vaan vähän karisi perheen yltä kun isäpappa kommentoi sivusta jotain päässään maailman rumin pipo, jossa luki B-rapun talkkari. Yök.
Olisi muuten ollut mielenkiintoista saada samalla tietoon perheen sukunimi. Kenties se kuuluisa Virtanen?

Yksin

Still talkin´ to myself, and nobody´s home...

Eli Muumimammalassa istun ypöyksin. Tai melkein, sillä tällä hetkellä laulan duettoa (Estranged) W. Axl Rosen kanssa. Onneksi edes on mukana mun rakas mp3-soitin, niin ei tarvitse kaipailla turhaan cd-levyjä kotoa. Jonne muuten pääsen seuraavan kerran jo puolentoista viikon päästä. Fuck.

When I find out all the reasons Maybe I´ll find another way, find another day With all the changing seasons of my life maybe I´ll get it right next time...

Kyllä tämä tilanne vähän alkaa rassata. Mutta en valita (heh, mitähän tämä sitten on?) kun kerran töitä olen saanut. Ja ensimmäinen palkkanauha oli sentään tullut kotiin, joten siltä osin edes vähän hymyilyttää :)

Kuorokonsertti onnistui melko hyvin perjantaina ja karonkassa oli varsin hupaisaa. Eilinen menikin sitten vähän harakoille. Onneksi tänään vielä oli vapaata, sai löhöillä aamulla Basistin kainalossa ihan rauhassa ilman mitään häiriötekijöitä. Ja se kantaa, kantaa kummasti...

Ja onhan siinäkin puolensa, että saa mennä rauhassa sänkyyn Diana Gabaldonin uusimman kirjan kanssa ja lukea vaikka aamuyöhön asti jos pysyy silmät auki! Öitä.


Älä herätä nukkuvaa karhua

Tympäisee, kun kirjoitettu teksti tulee tänne blogiin mun mielestä ihan liian pienellä. Nyt on sitten ehkä helpompi lukea kun laitoin vähän isomman tekstin. Vai?

Tänään oli vapaapäivä, jonka vie
tin kotosalla. Ja mitään en saanut aikaiseksi eli ihan hyvä ja onnistunut vapaapäivä :) Tosin jossain vaiheessa tietokonetta näperrellessäni huomasin harhailleeni jo puolisen tuntia erinäisillä sivustoilla tutkimassa ja tulostelemassa Vaahteramäen Eemelille kuvia ja tehtäviä. Höh, vapaapäivänä! Lopetin sen kyllä kiireesti kun vihdoin tajusin...

Tulin tähän Muumimammalaan juuri kuoron kenraaliharjoituksista ja pää jauhaa huonosti menneitä biisejä. Saa nähdä saanko yöllä unta kovin helposti. Tuskin. Onneksi huomennakin on melkein vapaapäivä, eli on vain kolmen tunnin työpalaveri aamupäivällä. En millään jaksaisi kyllä herätä yhdeksäksi töihin, kun viikolla menen vasta puoleenpäivään...

Ja koska nokkelasti olen läväissyt tämän kirjoituksen otsikoksi Älä herätä nukkuvaa karhua, niin tässä teille Arabialainen karhu (huomatkaa tässäkin perin nerokas sanaleikki, haha, kylläpä sitä nyt ollaankin leikkisällä tuulella!). Vuosilukua en tiedä, enkä tekijää. Jos jollakulla on tietoa asiasta, saa vinkata.



Karhu köllöttelee kuvassa Marimekon ikivanhan kankaan päällä, jonka löysin pari vuotta sitten mökiltä. Se(kin) on käsittääkseni otettu uudelleen tuotantoon. Pitäisi keksiä kangaspalalle jotain käyttöä, mutta vielä ei ole tullut ideoita
vastaan. Ja onhan tuo kangas jo toki vähän kulahtanut, kun ikääkin on varmasti useampi vuosikymmen.

Tässä vielä leima karhun pohjasta:


Öh, voisiko joku viisaampi kertoa tarkoittaako nuo nimikirjaimet taiteilijaa eli onkohan tämä nyt sitten signeerattu teos??? Vai pitäisikö siinä olla koko nimi? Huutonetissä kaikki helevetin kalliit maljakot on aina signeerattuja, joten kyllähän tämäkin karhu on varmasti hirveän arvokas ;) Ei vaines, tunnearvoa kuitenkin on ja se on pääasia. Ja on tuo nalle minusta jotenkin suloinen!

Työn raskaan raataja

No nyt on Purppura vähän väsynyt. Kiva putki töitä, kun viime keskiviikko oli vapaa ja tuleva torstai myös. Vaan ei pidä valittaa, kun on töitä saanut! Reilun viikon kestänyt räkätauti on myös osaltaan vaikuttanut olotilaan, kun öisin ei ole saanut nukuttua kunnolla eikä päivisin ole jaksanut rykimiseltään ja rään eritykseltään juuri mitään tehdä. Vaahteramäen Eemelikin on alkanut nyt testaamaan rajoja ja eilen ottikin jo aika koville, kun poika totesi ettei oikein tykkää minusta. Rouva Johtajatar oli kyllä myöhemmin kuoroharjoituksissa sitä mieltä, että hommat on hoidettu hyvin juuri siinä tapauksessa, että Eemeli moittii eikä tykkää.

Perjantaina pukkaisi kuoroesityksen ensi-iltaa, ja pikkiriikkinen paniikki alkaa jo hiipiä sisuksiin. Pari biisiä on vielä "pienehköä" hiomista vaille, ja pelottaa josko omat (ja vähän muidenkin) tekstit on ihan varmasti hallussa... Keikan jälkeen tyrkkäisi karonkkaa, mutta miten ihmeessä sitä jaksaa heilua?

Minulla on sitäpaitsi kamala ikävä Basistia.


6 asiaa minusta

Susikairan akka haastoi kertomaan 6 sattumanvaraista asiaa itsestäni. Hmm. Tuntuu, ettei mikään asia ole tarpeeksi mielenkiintoista kerrottavaksi, mutta pakko on jotain raapia kasaan.

  • Minulla on äärimmäisen heikko itsetunto. Koska olen yleensä hyvin äänekäs ja muutenkin eläväinen, saattavat jotkut ihmiset saada minusta täysin päinvastaisen kuvan. Joskus myös peitän asian tahallani, sillä kukapa haluaisi ensitapaamisella antaa itsestään heikon puolen vieraiden ihmisten käsiin? No niin, kirjoitettuna tuo viimeinen lause vaikutti ihan hullulta ja vainoharhaiselta... pöh.
  • Olen hyvin itsekriittinen. Tämä heijastuu myös ensimmäiseen kohtaan. "Neiti Täydellisyyden Tavoittelija", sanoi Muumimamma minusta kerran. Outoa, ettei mikään elämässäni sitten ole täydellistä... Tähän kohtaan liittyy myös jännittäminen, melkein kaikissa mahdollisissa tilanteissa. Olen kuitenkin yrittänyt mennä rohkeasti uusiin ja hankaliin tilanteisiin kitkeäkseni itsestäni turhan jännittämisen pois. Nyt se on jo vähän helpompaa, kun paniikkikohtauksia ei ole tullut moneen vuoteen.
  • Rakastan esiintymistä, joko laulaen tai näytellen. Tämä saattaa joidenkin mielestä kuulostaa hullulta, varsinkin kun on lukenut kohdat 1 ja 2. Mutta tiedoksi asiasta tietämättömille, huono itsetunto ja paniikkihäiriö ovat melko yleisiä "ominaisuuksia" esiintyvien taiteilijoiden kohdalla (ei sillä että vertaisin itseäni esimerkiksi Winona Ryderiin tai Kata Kärkkäiseen!). Mutta näin se vaan on.
  • En pidä siitä, että joudun syömään vieraiden ihmisten kanssa/luona. Ruokatottumuksiltani olen äärimmäisen valikoiva, ja löydän "jäynää" parhaimmistakin sisäfilepihveistä. Mikä tahansa epämääräinen möykky tai rasahdus hampaissa saa välittömästi aikaan yökkäysrefleksin, eikä tätä asiaa ole kiva selitellä vieraille ihmisille. En syö sieniä tai sisäelimiä enkä myöskään meren eläviä. Paitsi purkkitonnikalaa :)
  • Vihaan beigeä. Ja ruskeaa. Minusta ihmiset, jotka käyttävät beigeä ja ruskean eri sävyjä sisustuksessa ja pukeutumisessa ovat täysin mielikuvituksettomia (anteeksi anteeksi anteeksi kaikki beigeloverit...). Hieman pelottaa, kun hetkittäin huomaan tykkääväni ruskeasta ja jonkun kirkkaamman värin yhdistelmästä. Mutta se johtuu ehkä vain siitä, että ruskea/turkoosi ja ruskea/purppura-yhdistelmiä näkyy aika paljon sisustuslehdissä eli näin aivopestään ihmisiä :) Myös liiallinen sinisen värin käyttö sisustuksessa ahdistaa. Yleensä en myöskään pidä liian puhtaista väreistä (sininen, punainen, vihreä, keltainen eli legovärit), vaan murretuista ja sekotetuista sävyistä.
  • Popeda ja Red Hot Chili Peppers aiheuttavat minussa oksennusreaktion. Radiossa kanava vaihtuu välittömästi kyseisten "artistien" esiintyessä. P.Mustajärvi on itse oksetus ja RHCP on vaan... en edes tiedä mitä. Inhoan sitä ehkä siksi, että joskus ennen muinoin oli tosi cooooolia tykätä kyseisestä bändistä ja ravintoloissa sellaiset muka-coolit kundit tanssivat (!) bändin musiikin tahdissa heilutellen käsiään ihan vammaisesti (anteeksi vammaiset). Joku siinä vaan tökkää... Vähän sama on CMX:n kanssa, et ollut coooool, jos et tykännyt bändistä. Minä en tykännyt.

Ja loppuun vielä yksi kohta, jonka kirjoitti eilen lapulle Ryövärintytär 7 v.

  • Purppura on topakka eikä anna ikinä periksi. Ja on myös hyvä täti. Sitten Purppura käy suunnilleen 10 kertaa päivässä tupakalla. Purppuralla on myös astma ja mielestäni hän ottaa sen myös hyvin vastaan (tällä Ryövärintytär tarkoitti sitä, että hoidan astmaani ja otan reippaasti lääkkeen :D).

Että mitäpä tuohon nyt lisäisi? Muuta kuin että eilinen hieroja totesi, että mulla tuskin kiertää veri päässä. Ja nyt olo on kuin olisi moukarilla hakattu selkää. Ja helvetinmoinen räkätauti on myös päällä. Sekin vielä.


Personal Cultural Trainer

Joo-o. Kyllä se työnteko vaan rasittaa näin äkikseltään... Ei muuten, mutta kun on tottunut suurinpiirtein vaakatasossa aikaansa kuluttamaan (älkää nyt kuvitelko mitään irstasta!!!), niin jo pelkkä pystyssä oleminen saa selän naukumaan ja valittamaan. Jumpattu on, samoin popsittu useita kourallisia pillereitä. Keskiviikoksi sain ajan hierojalle, josko se sitten auttaisi kramppaaviin lihaksiin ja sitä kautta myös koko ruotoon.

Joka tapauksessa, hengissä ollaan edelleen! Vaahteramäen Eemeli on toistaiseksi ollut melko mussukka mua kohtaan, joten suuremmilta yhteenotoilta on vielä vältytty. Tänään käytiin naapurikaupungissa teatterissa katsomassa lastennäytelmä Sotta Pyttynen ja Eemeli tuntui eläytyvän ihan kivasti kyseiseen kulttuuripläjäykseen.

Ajattelin muuten oman työstatukseni niin, että kun mun virallinen titteli on hoitoapulainen, niin mun mielestä teen kuitenkin tavallaan ihan oman alani töitä, jos esimerkiksi ajatellaan kulttuuriohjaajan ohjaavan yksittäistä henkilöä kulttuurin pariin :) Ja eikös sisällöntuotantoa ole sekin, että tuottaa kulttuurista sisältöä yksittäisen henkilön elämään? Eli näin järkeiltynä mä olen itse asiassa Eemelin Personal Cultural Trainer, eikö vaan?

Että näin. Tekstistä ehkä huomaa, että takana on iltavuoro ja jonkun pitäisi jo kohta mennä nukkumaan... Sen verran kerron kuitenkin vielä, että vauvantekoprojekti ei edisty tässäkään kierrossa. Viime viikolla aloin tikuttamaan (ovulaatiotestausta siis), kunnes alkoi runsas vuoto pari viikkoa etuajassa. Eli ei ovulaatiota, ei vauvaa. Pöh.

I will survive

Puuh. Ensimmäisestä työpäivästä selvittiin hengissä, mitä voitaneen pitää ihan hyvänä saavutuksena. Päällyspaita tosin repesi aika pahasti ja aluspaita oli lopulta ihan kuolassa, mutta muita vahinkoja ei sattunut. Selkä kyllä valitti pitkästä päivästä ja liiasta istumisesta, mutta Basistin antama rentouttava kokovartalohieronta helpotti tilannetta loppiaisena. Buranaa on syöty paljon. Henkisesti olen kuitenkin melko vireä, ja aion uskaltautua tänään töihin toiseksi päiväksi. Heh.

Mun hoidettava poika näytti parasta puoltaan ja oli todella suloinen. Enemmän mietitytti pienryhmäkodin muut asukit, että miten ihmeessä niiden kanssa tulee toimia. Yritin seurata muiden hoitajien suhtautumista lapsiin, ja eiköhän se ala helpottaa kun oppii tuntemaan vähän kutakin persoonaa paremmin. Lapsia talossa (tai siis meidän osastolla) on yhteensä kuusi, ja kaikki on kyllä ihan omanlaisiaan persoonia. Mun poika on selkeästi "paremmassa jamassa" kuin muut, joten eiköhän meillä löydy yhteinen sävel nopeasti. Paitsi että se ei tykkää kovin paljon musiikista eli se siitä yhteisestä sävelestä :D Ristin mun pojan muuten tässä ja nyt Vaahteramäen Eemeliksi, kun sillä on vissiin tapana keksiä kaikenlaisia metkuja ajankulukseen. Pienoisella paniikilla odottelen ensimmäistä yhteenottoa :)

Ensimmäistä työpäivää innokkaana odottaen

Istun kylmännihkeänä Muumimammalassa ja nakerran hermostuneena kynsiäni. Huomisaamuna pitäisi olla virkeänä ja iloisella sekä oppivaisella mielellä uudessa duunipaikassa. Tämä tuskin tulee tapahtumaan, sillä todennäköistä on, että raahaudun silmät puoliummessa ihan liian kovassa pakkasessa töihin äkäisenä unenpuutteesta. Meikäläinen on kuin pieni lapsi, ihan sama mitä "jännää" seuraavana päivänä tuleekaan tapahtumaan (esimerkiksi jouluaatto, hammaslääkäri, reissuun lähtö jne.) niin takuuvarmaa on se, että minä en nuku. Ainakaan paljon, enkä taatusti hyvin.

Sain aamulla tekstiviestin uudelta pomoltani (tai siis Rouva Johtajattarelta, joksi hän pyysi itseään jatkossa kutsumaan), jossa hän kertoi huomisaamun palaverin alkavan valokuvauksella. Soitin paniikissa, että ei kai sitä nyt tarvitse ruveta meikkaamaan ja tälläämään, jolloin Rouva Johtajatar (jolta pyydän tässä "nimittelyä" anteeksi, mutta kun kerran käski itse kutsumaan itseään noin!) rauhoitteli ja sanoi kuvan tulevan vain työpaikan keittiön seinälle, josta lapsien on helppo hahmottaa seuraavan päivän töihin tulijat. Työvaatteiksi kuulemma kannattaisi valita jotain rentoa ja mukavaa. Tyytyväisenä pakkasin kotona kassiin verkkarit, villasukat ja rottien pureskeleman fleecetakin. Tulin Basistin kyydillä tänne Muumimammalaan yökylään, koska tästä on mukava muutaman minuutin kävelymatka töihin, parempi kuin 25 km:n matka helevetin mutkaista tietä, kuten kotoa olisi. Päästyäni Muumimammalaan sain uuden viestin Rouva Johtajattarelta:

-Ai niin, unohdin sanoa että tuleehan se kuva sitten meidän nettisivuille, jossa esitellään henkilökunta.

Ei meikin meikkiä mukana, tukka suttuisilla kiehkuroilla kuin parhaankin sänkypainin jälkeen ja virttyneet verkkarit kassissa. Great. Aivan mahtavaa. Ja ei, en ole pinnallinen, mutta zombien näköinen hoitoapulainen ei varmaan herätä luottamusta "hoitokodin" nettisivuilla...

Tosin minkäs sitä naamalleen mahtaa :D