ir a principal |
Ir a lateral
Juhlafiilis. Kuten aiemmasta postauksesta voisi joku fiksu päätellä, on ollut vähän suru puserossa. Tänään kirjoitin adressia ja itkuhan siinä tuli taas. Mutta elämä on kuin vuoristorata (ihan itse keksin tuon hienon vertauksen) joten nyt pitäisi sitten nostattaa fiilikset kattoon ja suunnata ajatukset kohti iloista perhetapahtumaa, eli Basistin systerin häitä. Jotka ovat jo huomenna. Juhuu!Muuten siis erittäin kiva saada ajatukset pois kaikesta synkeästä, mutta viimeiset kaksi päivää olen ollut saikulla ja oksentanut ja ripuloinut suolistostani ulos kaiken mahdollisen, joten paitsi että ainaiset pukeutumisongelmat ahdistaa, myös sen jännittäminen, tuleeko keikurat housuun kesken papin aamenen vetää pikkuisen hiljaiseksi. No, niin kuin mainio tarinankertoja ja laulaja Jaakko Teppo aikoinaan lauloi: "Kuokkavieraaks aion mennä minä päissään, kostan Hilimalle ja pierasen häissään..."No. Imodiumilla mennään ja yritetään pitää juhlaruoka sisuksissa :)Pukeutumisongelmista puheen ollen, se musta säkki jonka ostin vajaa kaksi viikkoa sitten, ei jostain syystä istu päälle ollenkaan (asialla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että olen lihava ja muodoton eikä myöskään sen kanssa että olin hirveästi kipeä ja kuumeessa kun päädyin paniikissa ostamaan kyseisen mekon kierreltyäni kaikki mahdolliset ja mahdottomat kaupat läpi ja kokeiltuani noin viittäkymmentä kolttua joista suurin osa ei edes mahtunut päälle). Viikko sitten ostin mekkoa varten "hienot" puuhelmet kaulaan ja ranteisiin, ja ne nyt ei ainakaan sovi juhlakostyymiin. Eli uusiksi meni korujen osalta. Mekko on pakko laittaa kun ei muutakaan ole. Shit (kirjaimellisesti).Asiassa iloista on se, että tukkaongelmia EI PITÄISI syntyä. Menen nimittäin kampaajalle laitattamaan jonkunnäköisen tötterön ja samalla saan meikinkin naamaa kaunistamaan. Kampaaja/meikkaaja kysyi etukäteen, että tehdäänkö vahva meikki. Totta munassa, mitä enemmän pakkelia sen parempi on lopputuloksen PAKKO olla!Juhlimisiin ystävät.
Rakas ystävä lähti yllättäen ehtimättä hyvästellä. Nyt hän on kylmässä huoneessa, kaukana poissa, tuolla jossain.
Enää ei kukaan sieppaa minua samalla tavalla karhumaiseen syleilyynsä, ei moiskauta suukkoa poskelle nauraen, ei kutsu minua iloisellä äänellä itse antamallaan lempinimellä, jolla kukaan muu ei minua ole kutsunut. Poissa ovat yhteiset ilon hetket, surun hetket, hiljaiset hetket.
Niin poissa hän on.
Kerran lohdutin häntä yön mustina tunteina jonkun viisaan lausumilla sanoilla, joista nyt on lohtua minulle itsellenikin:
Älä sure sitä, että yhteinen aika on mennyt, vaan iloitse siitä että se on ollut.
Ja niin minä iloitsen!
Älä turhaan kauhistele eron hetkiä.
Hyvästit ovat tarpeen, jotta sinä ja ystäväsi
voitte kohdata uudestaan.
Ja jälleennäkeminen, joko hetkien
tai elinaikojen jälkeen
tapahtuu vuorenvarmasti niille, jotka ovat ystäviä.
(Richard Bach kirjassaan Illuusio: Vastahakoisen messiaan seikkkailut)
Ikävä on jo nyt.
Hitto kun työnteko haittaa tätä mun bloggaamista... Aamulla ei muka ehdi ja illalla ei muka jaksa. Oikeasti syy on ehkä siinä, ettei nyt meinaa löytyä mitään sanottavaa. Ei tosin sillä, että sitä sanottavaa olisi ennenkään ollut.
Kerronpa nyt sitten lyhyesti kuulumisia.
Töitä. Töissä käyn. Paitsi pari päivää olin tällä viikolla saikulla, kun iski taas kivan räkätaudin päälle. Olo oli kamala, mutta onneksi sai köllötellä sohvalla peiton alla ja katsella Basistin pelaavan pleikalla Resident Evil 4:ää. Lomautettujen huveja.
Kadonneen ovulaation metsästys. Ei suju. Viime viikolla aloitin tikuttamisen ja välissä vaihtui taas testin merkki, mutta ei. Edelleenkään ei tulosta. Tässä on aika monta kiertoa nyt tikutettu ja tasan KERRAN olen saanut näkymään oletetun ovulaation ajankohdan. Voi perse. Clomifen olisi tarkoitus aloittaa piakkoin, mutta niin kauan kuin ovulaatiota ei näy, en halua alkaa pillereitä popsimaan. Ihan kohta alkaa tulla sellainen olo, että hedelmälliset helvettiin. En halua kuulla teidän "vahingoistanne", siitä miten kerran oli alushousut samassa pyykkikorissa ja siitä se sitten lähti. Vittu.
Asumisjärjestelyt. Mättää. Minä istun yksin Muumimammalassa ja Basisti istuu toisaalla. Helevetin hienoa. Ensi viikolla Muumimamma palaa kuukauden kestäneeltä reissultaan ja sitten täällä on edes seuraa. Jos seuraksi lasketaan yksi puolikuuro mummo ;) Taloa ei ole tiedossa vieläkään ja tuskin tulee sellaista edes ostettua. Ikinä. Tällä vauhdilla. Ollaan tuomittuja asumaan kälysissä vuokrahelveteissä hamaan hautaan asti.
Mitäs muuta. Ei muuta. Siinä pähkinänkuoressa tämä niin kutsuttu elämäni.
On se perkele niin, että kun sitä unta tarvitsisi niin sitä ei saa.
Nimimerkillä Heräsin puoli kuudelta vaikka ei olisi tarvinnut
....
Yksi lisä työn positiivisiin puoliin:
Huomasin kuluneella viikolla, että töistä lähtiessäni kohti parkkipaikkaa minua alkoi hymyilyttää kummasti. Syynä oli tietysti se, että tiesin Basistin odottavan minua parkkiksella. Samanlainen tunne syntyi meidän seurustelun alkuaikoina, kun olin Seinäjoella koulussa ja kuljin viikonloppuisin Basistin kainaloon. Junassa matkustaessa alkoi väkisinkin hymyilyttää! Mitä lähemmäs juna toi kotia, sitä leveämpi hymy valtasi naaman. Ja sitä hymyä ei ihan oikeasti pystynyt pyyhkimään kasvoilta vaikka kuinka yritti.
Eli jos nyt joku muistaa nähneensä Seinäjoki-Jyväskylä -junassa erittäin hölmösti hymyilevän, rauhattomasti kiehnäävän tyttöihmisen vajaat 8 vuotta sitten, niin se todennäköisesti olen ollut minä...
Ja vielä lopuksi liitän tähän kuvan, jonka Susikairan akka lupasi minulle palkinnoksi addiktioiden paljastamisesta. Kiitos Susikairan akalle!
Joo-o. Basistin lomautusuutinen lamaannutti pariksi päiväksi, mutta pakkohan se on vaan hyväksyä. Jospa se on vain pari viikkoa, max. kuukauden. Tai ainakin Basistin pomo oli näin lupaillut. No sen näkee sitten.
Susikairan akka haastoi tuossa jokunen aika sitten kirjoittamaan addiktioista. Joten tässä tulee muutama:
Addiktio numero 1. Tupakka. Koko ajan, joka paikassa, aina vaan. Siis tekee mieli. En tajua miten siitä pääsee eroon... Ihan oikeasti ärsyttää, miten ne saatanan savukääryleet hallitsee omaa elämää. Koukkuun jäätiin ihan ekasta tupakasta. Luonteen heikkoutta???
Addiktio numero 2. Suklaa. Kts. ylempi kohta. Ihan samat oireet.
Addiktio numero 3. Lukeminen. Koukussa kirjoihin ihan pennusta asti. Mulla on sellainen tyhmä tapa lukea kirjaa ruokapöydässä (joskus myös ruokaa laittaessa), vessassa, parvekkeella tupakalla ollessa, sohvalla, ja sängyssä nukkumaan mennessä. Ilman kirjaa EI VOI mennä nukkumaan. Tämä meinasi aiheuttaa kriisin Basistin ja mun suhteen alkutaipaleella, kun Basistin mielestä sänky on lähinnä nukkumista varten. Nykyään se onneksi sujuvasti huutaa illalla, että "Lukemaan!". Addiktioksi lukemista voi mun mielestä kutsua siinä vaiheessa, kun vaikka olisin kuinka kännissä kun tulen baarista tai muualta, niin kirjaa PITÄÄ lukea. Toinen silmä kiinni, kun maailma pyörii ympärillä ja katse harittaa muuten ihan mahdottomasti. Kerrassaan hölmöä toimintaa.
Addiktio numero 4. Flirttailu. Ilman sitä ei yksinkertaisesti jaksa. Flirttailla voi ihan kenen kanssa vaan, myös naispuolisten ystävien kanssa. Mulle flirttailu on sellaista molemminpuolista sanailua pilke silmäkulmassa, eikä sen tarkoitus ole (yleensä) ollenkaan seksuaalinen. Yksi flirtti päivässä piristää mieltä kummasti!
Addiktio numero 5. Aurajuusto. Kts. kohta 1.
Addiktio numero 6. Seksi. No se menee jo pakkomielteen puolelle, joten ei siitä sen enempää :D
Addiktio numero 7. Musiikki/laulu. Rakastan musiikkia (paitsi Popedaa ja Red Hot Chili Peppersiä, mutta ne ei olekaan musiikkia). Rakastan laulamista. Osaan ulkoa paljon laulujen sanoja, ja hermostun jos joku laulaa väärin. Basisti kiusaa mua monesti rallattelemalla ärsyttäviä viisuja, laulamalla tahallaan väärin ja lausumalla englantia tosi huonosti. Argh. Kun kuuntelen radiosta tai muualta musiikkia, mun on liki mahdotonta olla laulamatta mukana. Se tekee hankalaksi bussimatkat mp3:n kanssa, mutta nyt olen jo vähän tottunut siihen etten voi laulaa mukana. Laulan sillain sisäisesti kuitenkin koko ajan!
Addiktio numero 8. Pelit. Ihan sama mikä peli, minä jään koukkuun. Lapsena kärtin isoveljiäni pelamaan kanssani KOKO AJAN Uusi Finanssi-peliä, kunnes keksin ruveta rahastamaan pelihaluttomuudella. Veljeni Leijonamieli maksoi minulle vuosittain Finanssi-maksun, jolla hän vältti pelaamisen kanssani seuraavan vuoden ajan. Voi jösses. Ylioppilasrahat menivät aikoinaan paitsi viinaan ja tupakkaan, myös flipperin pelaamiseen huoltoasemalla. Onneksi olen nykyään niin rahaton, että en enää uskalla pelata rahasta mitään. Paitsi pajatsoa joskus ihan vähän...
Jokohan nämä riittäisi?
Lama muutti meille tänään. Basisti marssi kotiin puolen päivän aikaan lomautettuna raksalta. Voi vittu.Voi hevosen perse sentään.
Perskutarallaa, se olisi jo helmikuu. Hienoa.
Tänään muutettiin Veljeni Leijonamieli uuteen kotiinsa ja hieno koti se onkin. Vanha rautatieläisten talo Wanhan Aseman liepeillä. Rakennettu reilut sata vuotta sitten ja nyt arkkitehdin omistuksessa, joka on remontoinut paritaloa asuttavaan kuntoon. Ei voi kuin vihertää kateudesta!
Ihan järkyttävä muuttohalu taas iski. Aaaaarrrrrggghhh! Tahtoo oman talon! Kuuluuko???
Iltapäivällä oli kuorokonsertti ja sali oli tupaten täynnä. Hyvä meininki. Meinasi vähän jännittää, mutta siitä onneksi pääsi samantien kun astui yleisön eteen. Huoh. Jännästi sitä kyllä takki on tyhjänä esityksen jälkeen. Simahdin hetkeksi sohvalle Kuorosodan aikana, mutta onneksi ehdin nähdä Veetin kuoroshown. Siinä sitten on kyllä mies minun makuuni...
Vaan niin se on Basistikin :) Onneksi on tiistai ja keskiviikko vapaata, joten sitten pääsen käymään kotona!
