Otetaan tyttö ja poika. *Sanon heitä tytöksi ja pojaksi, koska sitä he oikeasti ovat, henkisesti keskenkasvuisia nulikoita. Eikä mainita siitä mitään, että ulkokuori on kyllä ehtinyt hyvin rappeutumaan fyysisen iän mukana.* He haluavat oman kodin. Omakotitalon. Käydään talonäytöissä noin 6 vuoden ajan. Lähes jokaiseen taloon tuo impulsiivinen ja tunteellinen höpsö naisenalku olisi valmis muuttamaan *jopa lähestulkoon selvistä homevaurioista huolimatta*. Mies tuumii ja hohhailee.
Käydään pank(e)issa. Ensimmäisen sisustusleikekirjan *joka tosin jäi tekemättä ihan valmiiksi asti* tyttö raapi innoissaan kasaan 7 vuotta sitten ja silppusi samalla kuorma-auton lavallisen sisustuslehtiä. Turha kai mainita, että kyseiset sisustukset ovat jo auttamattomasti vanhanaikaisia. Mutta ei siis tietenkään tarpeeksi vanhanaikaisia ollakseen hienoja...
No joo. Mies jatkaa tuumailujaan ja esittää välillä ärsyttäviä *= järkeviä* perustelujaan, miksei juuri nyt voida hankkia kulloinkin kyseessä olevaa vanhaa taloa.
Lisätään vielä soppaan anoppi, joka yrittää saada nuortaparia ostamaan asunnon *niin, nimenomaan asunnon, ei taloa* paikkakunnalta, jossa tyttö ei halua asua. Ja appiukko, joka hokee että kyllä nuorenparin pitäisi saada oma asunto, mutta mikään kolmea vuotta vanhempi ei kelpaa *joo-o, nuorellaparilla kun on kertynyt tuota varallisuutta niin paljon, että tottakai mielessä on muutaman sadan tuhannen arvoinen 200-neliöinen kivitalo järven rannalla*. Ja tytön veli, joka hössöttää ja suunnittelee remontit taloissa valmiiksi *omalla HYVIN huolettomalla ja omintakeisella rakentamistyylillään* vaikkei ole taloja nähnytkään. Plus kaikki muut tarinaan kuulumattomat, mutta asioihin puuttuvat sivuhenkilöt.
Joka talonäytössä tyttö muuttuu entistä kiukkuisemmaksi ja turhautuneemmaksi. Toive omasta kodista ei tule ikinä toteutumaan. Nuoripari jopa riitelee pari kertaa *mikä ei ole kovin tavallista* ja tyttö mököttää ja jättää pari suunniteltua talonäyttöä väliin pojan houkutteluista huolimatta. Enää ei viitsi edes suunnitella, minkälaisen sisustuksen haluaisi sitten joskus, koska se joskus tuntuu niin kaukaiselta ja epätodennäköiseltä ajatukselta.
Kunnes eräänä päivänä bongataan Talo. Käydään kurkkimassa paikat ja *jälleen kerran* tyttö ihastuu ikihyvikseen. Poika myös, mutta alati järkevään tapaansa miettii tytön mielestä taas liiankin järkevästi. Poika ottaa kuitenkin yhteyttä pankkiin ja käydään siellä kääntymässä laina-lupaus taskussa. Uusi vierailu Taloon ja kirjallinen ostotarjous myyjälle. Tyttö ei edelleenkään jaksa miettiä mitään järkevää, vaan haaveilee mihin ripustaisi jouluvalot ja niin edelleen. Poika taas miettii tulevan remontin kustannuksia ja omia voimavarojaan yöt läpeensä ja valittaa remonttiväsymystään, vaikkei yhtä ainoaa naulaa ole vielä seinään lyöty. Ja eihän Talo ole vielä edes heidän omansa!
Joka tapauksessa, myyjä hyväksyy ostotarjouksen. Tyttö kimpoilee pitkin seiniä. Poika ei tyylilleen uskollisena paljon hötkyile. Ensimmäinen sanaharkka käydään siitä, tuleeko vanha kirjahylly uuteen kotiin vai ei *EI tosiaankaan tule*. Ja sitten kaikki on enää kiinni rakennustarkastajan kuntokartoituksen tuloksesta.
Tyttö ei silti uskalla vielä kunnolla toivoa. Katselee sisustuslehtiä, mutta ei näe. Eikä päässä pyöri mitään järkevää *mikä ei siis ole uutinen kenellekään*. Mihin hävisi kaikki ideat vuosien varrelta? Pää raksuttaa ihan tyhjää. Ei uskalla taas innostua ja pettyä.
Jospa tämän viikon jälkeen selviäisi jotain ja tyttö pääsisi piinasta!
Laitanpa tähän vielä kuvan takapihamme kukkamerestä. Onko hullua päästää voikukat rehottamaan? Ne nyt vaan on jotenkin niin kesäisiä, ettei osaa ruveta ajelemaan niitä poiskaan.
